Ihmisoikeuksien soveltaminen ympäristökysymyksiin on viime vuosikymmenten aikana yleistynyt vahvasti etenkin tuomioistuimissa. Useissa tapauksissa on menestyksekkäästi saatettu valtioita vastuuseen erityisesti riittämättömistä ilmastotoimista (esim. Urgenda). On kuitenkin lukuisia tapauksia (People’s Climate Case/EUT; Tătar/EIT; Metropolitan Nature Reserve/Inter-American Commission on Human Rights), joissa ihmisoikeusperusteinen argumentaatio on osoittautunut tehottomaksi suhteessa globaaleihin ympäristökriiseihin. Yksi ehdotettu ratkaisu on oikeuksien subjektin laajentaminen luonnon entiteetteihin, mitä on ajanut etenkin Rights of Nature -liike, ja mikä on jo perustuslaillisella tasolla toteutettu Ecuadorissa ja Boliviassa. On kuitenkin epäselvää, onko tämä todellinen ratkaisu. Oikeuksien diskurssia on kritisoitu atomistisena, hierarkkisena sekä konfliktikeskeisenä ja siten soveltumattomana globaaleihin ympäristöongelmiin. Väitöskirjassani vastaan seuraaviin kysymyksiin: Mitkä ovat oikeuksiin perustuvan lähestymistavan edut ja ongelmat suhteessa ympäristönsuojeluun? Millainen oikeudellinen lähestymistapa ottaisi parhaiten huomioon ympäristöongelmien luonteen? Onko ratkaisu kenties oikeussubjektiuden laajentaminen vai tarvitaanko pikemmin paradigmanvaihdos, jossa painopiste siirtyisi yksilöiden oikeuksista sijaan oikeussuhteisiin tai yhteisöihin? Lähestymistapani on lähtökohdiltaan oikeusfilosofinen ja -teoreettinen, pohjaten erityisesti Critical Legal Studies -traditioon, jonka mukaan näennäisesti objektiiviset käsitteet, kuten ihmisoikeudet, kätkevät ja uusintavat ideologioita, valta-asetelmia ja tiettyjä teoreettisia lähtöoletuksia. Hankkeessa tutkin ensinnäkin oikeuksien soveltamista tuomioistuimissa tästä näkökulmasta, soveltaen niiden vaikutustutkimukseen myös yhteiskuntatieteellisiä metodeja ja teorioita. Tämän pohjalta pyrin filosofisteoreettisin metodein esittämään teorettisen mallin tehokkaimmaille oikeudelliselle lähestymistavalle ympäristöongelmiin.

2022